Ahaa- elämyksiä ja opittavaa

Mulla on jonkinlainen uudestisyntyminen menossa treenien ja fitness- elämän suhteen. Oon alkanut käsittää jotenkin ihan uudella, syvällisemmällä tasolla, ettei tää treenaaminen ja elämäntapa ylipäätään ole oikeasti kovin ihmeellistä. Siis, ihan oikeasti! Mä teen treenit joka viikko, syön joka päivä, olinpa dieetillä tai en. Valmistaudun nyt jo kisoihin, jotka siintää tuolla jossain hamassa tulevaisuudessa (tulevaisuuden kisasuunnitelmia paljastan sitten tarkemmin tuonnenpana) Terve, hyvinvoiva ja toimiva kroppa on tässä kaikessa a ja o, joten myös ravinnolla ja levolla on suuri merkitys mun elämässä. Tää kaikki on kuitenkin joka päivä ihan samanlaista.

Mä kirjoitin viimeksi mun normaalista arkipäivästä. Mä nautin siitä, mun arjesta, mutta siinä ei ole paljon vaihtelua, josta kirjoittaa sen enempää. Mä alan havahtua siihen, ettei oikeasti tarvitse miettiä joka päivä niin kauheasti sitä mitä tekee, ja miksi. Riittää, että tekee vaan. Tulokset ei tule miettimällä, lihakset ei kasva ajattelemalla, vaan tekemällä. Ja kun tietää jo mitä tekee, no.... mitä siinä sitten enää ihmettelemään, sen kun tekee vaan! :D Ehkä siksikin mun sometilit ja blogi on nyt vähän hiljentyneet viimeaikoina. Mä oon keskittynyt siihen olennaiseen. :)

Mä oon oppinut tämän kesän aikana myös paljon itsestäni treenaajana. Mä treenaan kovaa, ja pusken itseäni mielelläni äärirajoille. Kuitenkin "pää" ottaa välillä vastaan, kun pitäisi alkaa lisäämään painoja. Oon opetellut nyt isoja pääliikkeitä, kuten maastavetoa, polviltavetoa, sumo-mavea, penkkiä ja sitä kuningasliikettä, kyykkyä. Nyt onkin haasteena saada itsensä huijattua laittamaan enemmän painoa tankoon kuin uskoisi jaksavansa nostaa. Yllätyn joka kerta voimistani, kun siinä onnistun!

Treenasin tosi pitkään lähinnä tekniikkatreenillä; tein liikkeitä kohdennettuina tiettyihin lihaksiin ja tein mielelläni tarkasti ja puhtaasti. Siinä ei ole mitään vikaa, ei todellakaan. Kovaa voi treenata silti, vaikka onkin tarkka tekniikasta ja keskittyy sellaisiin liikkeisiin joilla saadaan se tuntuma vain tiettyyn lihakseen. Nyt on kuitenkin saavutettu tietyllä tapaa "katto" sen treenitavan suhteen - tuloksia varten täytyy astua taas askel epämukavuusalueelle. Isot liikkeet, isot painot ja uusi tapa ajatella. Tai pikemminkin, mahdollisimman vähän ajatusta niin päästään taas eteenpäin.

Uusia ahaa- elämyksiä siis riittää. Liikkeiden lisäksi harjoituksen alle on otettu hengitys. Niin pienenpienenpieni osa sitä tekemistä paljastuikin niin suureksi osaksi kaikkea! Ensimmäisellä kerralla olin sininen, sitten punainen, posket pullollaan ilmaa jota unohdin hengittää sisään taikka ulos! Nyt kun sekin alkaa pikkuhiljaa muistumaan kesken treenin mieleen, tajuaa, miten valtavan eron se saa aikaan! Vau!

Oon myös tajunnut sen, että oikeasti nautin mun dieetin aikaisesta elämästä. Se oli helppoa ja yksinkertaista. Mitä mä syön, milloin mä syön, mitä mä otan keikkareissuille mukaan, otanko mä sinne jotain mukaan? Dieetillä ei tarvinnut miettiä mitään; mä syön riisiä, kanaa ja kasviksia, aina samaan aikaan, samat eväät mukaan kaikkialle, AINA. On paljon helpompaa mennä vaan sillä tietyllä kaavalla, jolloin ei tarvitse stressata tai miettiä eikä tule syötyä ohi. Se on tärkeää, sillä mun vatsa ja kroppa ei ole vieläkään oikein toiminut toivotulla tavalla, ja todennäköisesti se johtuu aika pitkälle vain siitä, että mä stressaan niin paljon nyt kaikenlaista ja oon syönyt ohi ruokavalion eikä vatsa pysy mukana noissa muutoksissa kun sillä on nyt muutenkin rankkaa. Siksi mahan kiusaaminen kaikella ylimääräisellä on vähän sama asia kuin kerjäisin verta nenästäni - joten palasin dieettielämään, joskin kaloreita nostetaan nyt laskemisen sijaan. :D

On aika siistiä oppia lyhyessäkin ajassa niin paljon mahtavia juttuja aiheesta, josta aina välillä voimiensa tunnossa ja itsetunnon hipoessa taivaita (meillä kaikilla on näitä päiviä joskus) kuvittelee hyvinkin tietävänsä ja osaavansa kaiken tarvittavan ja tietämisen arvoisen. Ja kuinka väärässä tajuaakaan olevansa, kun tulee takaisin järkiinsä. Ne ahaa- hetket motivoi ihan uskomattoman paljon, mutta myös muistuttaa pysymään nöyränä. Tässä lajissa oikeasti pitäisi muistaa jättää se oma ego sinne ulko-ovelle odottamaan ja tehdä vaan se työ joka vaaditaan niihin tuloksiin joita haluaa saavuttaa. Joskus se tarkoittaa sitä, että myöntää virheensä ja korjaa ne, tai sitä että jonkun liikkeen tai jopa ihan koko treenaamisen opettelu pitääkin aloittaa aivan alusta.

Uudistutaan, kasvetaan ja kehitytään, joka päivä! <3

Mun Päivä - Urheilijan tylsä elämä?

Kesän pahin keikkarysä on nyt vihdoin selätetty, jee! Samaan syssyyn pidin J:n kanssa ihan jopa viikon yhteistä lomaa, joka olikin todella harvinaista herkkua kahden yrttäjän taloudessa! Vaikka kesäkelit ei varsinaisesti hellineet meitä, oli viikko kerrassaan IHANA! <3

Mutta kesäisin yleensä on kyllä hoppua ihan yllin kyllin. Siihen tietää onneksi jo etukäteen varautua, ettei ennen heinäkuun loppupuolta paljon hengähdetä ja se saattaa ajoittain tarkoittaa myös sitä, että salitreenitkin jää. Kun ollaan 4-5 päivää tekemässä ympäripyöreää päivää festareilla, tai tehdään viikossa 2-3 yksityiskeikkaa roudauksineen ja matkoineen jolloin päivässä mennään yleensä yli kaksikymmentä tuntia putkeen ennen kuin yöpaikan lakanat edes häämöttää silmissä.... Niin jossain kohtaa tulee varmasti pari lomapäivää ihan tarpeeseen! :)

Lopulta olin siis yhteensä jopa kolme viikkoa treenitauolla! Kaksi ensimmäistä viikkoa tosin meni niin vauhdilla, ettei ehtinyt edes ajatella salia. Kolmas oli tuo meidän rehellistäkin rehellisempi loma, jolloin näin jo unta treenaamisesta, mutten vielä lähtenyt kikkailemaan sinne päinkään. Annoin kropan levätä ja stressitasojen laskea, ja rentouduin. Mitään ihmeellistä me ei lomalla tehty, mutta oltiin vaan ja vietettiin latuaikaa yhdessä, lähinnä tehtiin pieniä jäätelönhakureissu-seikkailuja lähiympäristöön.

Nyt onkin sitten laskeuduttu varovaisesti takaisin arkeen. Tulin ajatelleeksi, että voisinkin kertoa täällä sellaisesta tavallisesta arkipäivästä, kun en ole keikkareissulla. Rutiinit on mulle tärkeitä, sillä silloin kaikki toimii tutulla ja turvallisella tavalla ja saan aikaan kaikkea järkevää siinä puolivahingossa kun joka päivä teen pääpiirteet samalla tavoin. Se antaa myös tasapainoa sitten noille mun keikkareissuille ja niiden kaoottisuudelle, hässäkälle, kiireelle ja ihmispaljoudelle. Siispä jokainen päivä kotona on yleensä hyvin pitkälle samanlainen:

Aamulla heräillään (tai yritetään ainakin) heräillä kahdeksan maissa. En todellakaan ole aamuihminen, joten käyn yläkerrassa vessassa ja vedän olohousuja jalkaan samalla kun kävelen silmät ristissä rappusia alas keittiöön tekemään aamiaista. Ensimmäisenä keittiössä otan puurokupin (isoin muovirasia mitä taloudesta löytyy ettei puuro kiehu mikrossa yli) ja mittaan siihen puuron. Lisään suolaa. Sekoitan ja lisään vettä. Mikroon. 3 minuuttia myöhemmin pöydällä on valmiina protskupurkki ja marjat, jotka mittaan puurooni joka on jo valmista. Kaffet keitetään pressopannuun, joten jos J ei ole ehtinyt tehdä kahvia, putsaan pressopannun, laitan veden kiehumaan ja mittaan kahvinpurut pannuun. Kun vesi kiehuu, lisään sen pannuun ja annan oleutua, ja pääsen syömään aamupuuroa. Nykyään harmillisesti tavaksi on tullut syödä aamiainen TV:n ääressä, joten maikkarin aamu-TV:t, Kaunarit ja Emmentaalit on tullut katsottua, riippuen aina vähän heräämisajasta mihin ohjelmaan osutaan. :D

 Kun aamupala on syöty ja kaffet juotu, lähdetään meillä koirien kanssa lenkille. Asumme aivan merenrannan lähellä, ja tästä pääsee aivan parissa minuutissa metsään ulkoilureitistölle, jonka kierrämme joka aamu. Kotiin tullessa koirat saa ruokaa ja me aletaan J:n kanssa valmistautua treenille. Treenit tehdään yleensä ennen J:n töitä, kun salin vastaanotto avataan klo 14. Ennen treeniä yritän syödä kertaalleen, jotta jaksan treenata enkä heti kärvistele nälissäni puolessa välissä treeniä.

 Treenin jälkeen sitten suuntaan kotia kohti (ellen jää töihin auttelemaan salille). Kotona syön ja hengähdän hetken - ja sitten onkin aika alkaa hoitamaan joko työasioita kuntoon, tai puuhaamaan opintoja eteenpäin. Jos kumpikaan ei nappaa, on tietysti vielä kotihommia joita voi puuhata ennen kuin J tulee kotiin. Yleensä teen sitä sun tätä ja häsellän vähän kaikkea, ja lopulta löydän itseni lattialta höpötelemässä koirien kanssa kun olen puuhastellut niiden kanssa vähän jotain aktivoivaa, leikkiä tai ihan muuten vain rapsuttelua. :D

 Yritän ehtiä syödä vielä kolmannen lämpimän ruoan ennen kuin J:n työt loppuu joten kun J tulee kotiin, lähdetään koirien kanssa vielä ulos ja loppuilta saadaankin sitten rauhoittua yöunia varten, viettää hetki yhteistä aikaa, syödä iltapalaa ja lopulta kömpiä yöunille yläkertaan.

Näin ne meidän viikot menee yleensä - kauppareissuja ja muita pieniä muuttujia lukuunottamatta. Silti oon jo pitkään nauttinut joka päivästä, ja tuntenut olevani onnellinen. Kun raamit on kunnossa, voi ihastella yksityiskohtia loputtomiin; meren muuttuvia kasvoja aamulenkillä, luonnon heräämistä keväällä, kesän kukkaloistoa ympärillä, aurinkoa, hyvänmakuista ruokaa, hyvää seuraa ja kivoja tuttavia joita aina näkee salilla. Esimerkiksi! Suurempia asioita ei välttämättä tarvitakaan jotta voi olla onnellinen - jos pääpiirteet ovat kunnossa.

Minulle on tärkeää että voin nauttia arjesta, että kotona on hyvä olla. Lähden yleensä reissuun perjantaisin, joskus jo keskiviikkoisin, ja palaan kotiin sunnuntaina tai maanantaina. Elämä on ihan erilaista noilla reissuilla, joten tasapaino on tärkeää. Kotona sit eletään tällaista urheilijan elämää; keskitytään syömiseen, treeniin ja parisuhteeseen, lasketaan (toisinaan myös nostetaan) stressitasoja koirien kanssa ja eletään ihan tavallista elämää.

Miltä sinun arkesi näyttää? Mistä sinä löydät ilon ja onnen aiheita arjen keskellä? Nyt kaikki vinkit jakoon tämän kesän tapaisen vuodenajan piristykseksi! ;) 

Urheilijan arkea ja painavia mietteitä

Paluu arkeen on johtanut siihen, etten hyvistä suunnitelmista huolimatta ole päässyt koneen ääreen kirjoittelemaan kaikkia niitä postauksia mitä olisin halunnut. Nyt kuitenkin päivitystä ja vähän painavaa asiaakin.

Arki rullaa taas töiden osalta mukavasti, keikkakalenteri alkaa täyttymään kesälle jo niin että tekemisen puutteesta tuskin pääsen kärsimään! Lisäksi teen KemiGymillä aputytön hommia aina tarvittaessa, jos aikaa keikoilta jää. Niin, ja opiskeluista, sillä kevään opiskelutauko on nyt historiaa ja opiskelujen loppukiri on nyt aloitettu.

Treenit pyörii tietysti siinä kaiken tämän rinnalla, ja ovat kyllä käytännössä edelleen aika pitkälle ykkösasemassa prioriteettilistalla mitä näihin velvollisuuksiini tulee. Treeni ensin, sitten vasta huvit! Ja täyttä höyryä täällä kyllä treenataankin, uusia liikkeitä, kovempia sarjoja, tarkempaa ja puhtaampaa tekemistä isolla sydämellä uudet kiintopisteet silmissä kiiluen.

Kroppa on palautunut kisoista hienosti, suurimmat ruokahimot ja kummallisemmatkin mieliteot on rauhoittuneet ja alan olemaan jo takaisin siinä normaalissa olotilassa jossa monipuolinen ruokavalio riittää eikä herkkuja tee enää juuri mieli. Myös hormonitoiminta on normalisoitunut ja kuukautiskierto palannut normaaliin, joskaan se ei sakannut pahemmin ennen kisojakaan joten siinä mielessä tämä dieetti ollaan vedetty aika onnistuneesti. Kilot minulla pompsahtivat melko nopeasti sellaiseen pisteeseen, missä minulla yleensä muutenkin paino jumittaa hyvin mielellään. Tässä olisi tarkoitus nyt jatkossa pysytelläkin, mutta liikaa vaakaa tuijottamatta.

Mielelle painon ja kropan muuttuminen kisakireästä kunnosta voi olla raskasta, ja tässä tulee nyt se painava asia josta mielestäni puhutaan yleensä aivan liian vähän ja johon nyt haluan hetkeksi tarttua. 

Vaikka kuinka mennään kisojen jälkeen reversedietillä pikkuhiljaa painoa nostattaen, tulee toki turvotusta, nestettä ja sitä rasvakerrostakin siihen kroppaan - toisilla nopeammin ja helpommin ja enemmän, toisilla sitten hitaammin ja vähemmän. Yleensä somessa näkee vain ne tarinat kun painoa on tullut kuukaudessa vain kilo ja kroppa näyttää kuvissa timmiltä ja lähes kisakireältä. Harva yleensä uskaltaa (tai haluaa!) julkaista niitä kuvia, jossa se neste on muuttanut kropan pyöreämmäksi ja löysemmäksi, tai kuten minun tapauksessani, kerääntyvä neste keskittyy tuohon jenkkiksiin ja vyötärölle ja saa minut näyttämään lähinnä tasapaksulta tukilta vaikka vatsapalat näkyisikin vielä. On kova paikka luopua siitä kovan työn tuloksesta ja hyväksyä se tosiasia ettei se kisakireys ole normaali olotila kropalle. Eihän oikeasti ole pitemmän päälle hyväksi olla kisakireä 24/7/365, vaan jossain vaiheessa joku brakaa.

Ulkonäköpaineet sen kisakireyden menettämisestä voi pahimmillaan estää pääsemästä takaisin treeniin kiinni, pelkäämään salille menemistä tai jopa ahdistumaan ihmisten keskellä. Eräs ystäväni esimerkiksi oli saanut kisojen jälkeen jopa paniikkikohtauksen salilla, kun hänestä tuntui niin pahalta se oman vartalon muuttuminen. Hän pelkäsi, että muut katsovat, että "tuossako tuo kisaaja nyt on, kauheeseen kuntoon on kyllä itsensä päästänyt"! Kuulostaa ehkä vähän hullulta, mutta tuo ajatus on täysin ymmärrettävä siinä mielen myllerryksessä, minkä etenkin ensikertalainen koko kisarupeaman aikana ja jälkeen käy läpi.

Se ei ole helppo matka, eikä mielestäni kenenkään pidä luulla että se olisi. Toisille se on helpompaa kuin toisille, mutta tosiasia on se, että pääkoppa on kovilla jokaisella ihan varmasti ja se pitää ymmärtää. Se ei myöskään lopu siihen kisapäivään, vaan jatkuu palautumisen ajan niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja se on hyvä ottaa huomioon. Emme ystäväni kanssa siis ole yksin näiden fiiliksien kanssa, vaikkei niistä niin paljon puhutakaan.

Tässä lajissa ollaan muiden arvosteltavana, ja valmistaudutaan monta kuukautta siihen, että se kroppa saadaan siihen kuntoon että muut sitä voivat arvostella. Kun kisat on ohitse ja siitä kisakunnostakin pitää luopua, on vaikea sitten lopulta luopua siitä ajatuksesta joka on ajanut ajokoiran lailla eteenpäin viimeisen vuoden ajan. On itse pystyttävä hyväksymään se, että kroppa palautuu hiljalleen normaaliin - epänormaalista. Se ei todellakaan ole helppoa. On opetettava itselleen uusi normi, jonka oppimiseen menee aikaa.

Itsellä on auttanut se, että olen saanut muita tavoitteita vanhojen tilalle. Treenit koveni nopeasti ja uusi treeniohjelma on haastava ja mielenkiintoinen. Löysät paidat on kylläkin pop, eikä sefieitä ole nyt juuri tullut otettua, mutta se on vain minun tapani olla itselleni armollinen. Opettelen ajattelemaan uusilla urilla, en punnitse enää suolaa (tästä jäi vähän hassu tapa dieetiltä :D), saatan keikkareissulla maistaa tarjottuja juhlaruokia ja jättää evääni (kyllä, teen sellaiset edelleen...) syömättä, en peilaa kuntoa tai käy puntarilla joka päivä (tästäkin oli ehtinyt dieettirutiinien aikana tulla tapa josta opettelen nyt pois) ja panostan hyvinvointiini niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla.

Muutan siis ihan tavallisilla, pienillä asioilla pikkuhiljaa rutiinejani takaisin tavalliseen arkeen - samoin teen myös ajatuksilleni siinä samalla; opettelen uuden tavan nähdä itseni ja ajatella tavoitteitani uudella tavalla.

Pyrin keskittymään positiivisiin asioihin ja niihin tuloksiin joita saan aikaan hyvällä, määrätietoisella treenillä ja tasapainoisella, monipuolisella ruokavaliolla. Tulevaisuuden kisatavoitteiden kannalta kuitenkin se suurin työ tehdään nyt. Nautin siitä että saan rauhassa rakentaa omaa pakettiani entistä paremmaksi. Siten seuraavan kerran kun suuntaan kisalavoille, tiedän että se työ on tehty kunnolla ja hyvin, kaikessa rauhassa, ja voin hyvillä mielin vain nauttia matkasta ja mennä esittämään taas parempi versio itsestäni! ;)

Kesän tullen nämä kisahömpötykset saavat kuitenkin vähän väistyä täällä blogissa uuden tieltä ja tehdä tilaa vähän muillekin postauksille. Blogin nimi kun on I Did It, on syytä kai kirjoitella muustakin kuin vain minusta! :D Jatkossa tulossa on siis ainakin kertomuksia kokeiluistani niin salin kuin keittiönkin puolelta - tavoitteena olisi siis tarjota liikepankkiisi täydennystä, antaa vinkkejä treenaamiseen ja buustata motivaatiota mukavilla motivaatiopläjäyksillä. Kokkausvinkkejä on tulossa tämän kesän osalta ainakin grilliruokien maailmasta, mutta tietysti muutenkin hyväksi havaittuja reseptejä on aina silloin tällöin luvassa. (Nämä on sitten niitä "Suvivarmoja", jotka minäkin osaan kyhätä kasaan. Pitäisi siis onnistua sielläkin. ;) )

Onko sinulla jotain aihetta josta haluaisit minun kirjoittavan? Laita palautetta, viestiä, sähköpostia tai kommenttia niin laitan näppiksen sauhuamaan!

Aurinkoa päivääsi,
Suvi <3 

Elämää kisojen jälkeen?

Kisoista on kulunut nyt kaksi viikkoa. Tällä viikolla salitreenit jatkui, uusi ruokavalio ja uusi treeniohjelma on otettu nyt käyttöön ja elämä alkaa taas asettua uomiinsa. Elämä kisojen ja dieetin jälkeen maistuu taas koko ajan paremmalta, kun väsymys alkaa väistyä ja energiaa alkaa pikkuhiljaa olla enemmän. Tästä on tulossa taas pitkä postaus, joten kiireiset voi kelata tämän postauksen loppuun ja laittaa videon pyörimään. Sieltä tulee aika lailla pähkinänkuoressa se kaikki, minkä jaarittelen tähän blogautukseen muuten! :D

No mutta aloitetaanpa. Miten elämä jatkuu kisojen jälkeen?

Ensimmäisen viikon söin tietysti niin paljon kuin napa veti - osittain ihan tarkoituksellakin jotta sain pahimmat mieliteot väistymään ja pääsen jatkamaan normaalia elämää. Normaaliin elämään ei herkut ja herkuttelut ole suuremmin kuuluneet ennen dieettiäkään, joten ei ole tarkoituksenmukaista mättää viikkotolkulla herkkuja napaan nyt kun vihdoin "saa". Tietysti noilla herkutteluilla oli seuraamuksensa, sillä kroppa ei ole tottunut kaikkeen siihen höttöön mitä olen kaksin käsin suuhuni kahminut, ja kropan turvotuksen lisäksi myös naama kukkii ja vatsa temppuilee. (Ääks!) Se toimii kuitenkin loistavana muistuttajana siitä, miksi normaali ruokavalioni on niin tärkeä osa elämääni, sillä silloin voin niin paljon paremmin ja sitä oloa kaipaan jo todella paljon! :)

Tästä ihanasta herkuttelusta aletaan jo pikkuhiljaa siirtyä...

...vähän järkevämpään ja terveellisempään ravintoon.

Tässä parin viikon aikana on ollut hyvin aikaa pohdiskella tulevaa ja makustella tuota ensimmäistä kisakokemustani. Mitä jäi käteen?

Kuten kirjoitinkin jo edellisessä postauksessa, olen äärettömän onnellinen siitä kaikesta kokemuksesta jonka Kultsalta sain mukaani. Realistisesti ajateltuna en olisi voinutkaan toivoa parempaa tulosta, sillä todellisuudessahan sen lopullisen päätökseni kisaamisesta tein vasta viime elokuussa josta kerroin postauksessani Päätös: Tulevaisuuden kisatavoiteet. Se oli alle 8 kuukautta ennen ensimmäisiä kisoja, ennen kuin olin koskaan tehnyt ainuttakaan posetreeniä ja ennen kuin olin ihan oikeasti määrätietoisesti keskittynyt treenin ja ruokavalion osalta lajinomaiseen tekemiseen sen omaksi iloksi kehittymisen ja tekemisen sijaan.

Tämä bodailu on todella hidas ja pitkä prosessi, ja Kultsan lavalla olikin monta monituista tyttöä jotka olivat varmasti tehneet valtavasti töitä jo vuoden ellei enemmänkin, päämääränään tiukasti kisalavat. Oli suorastaan ihme, että tällainen "kokeilija" pärjäsi ensimmäisissä kisoissaan näinkin hyvin!

Otin viime syksynä 3-4 kuukauden verran loppukiriä jalkojen ja takapuolen kehittämisen kanssa, ja itseasiassa vasta jouluna päätettiin lopulta valmentajan kanssa yhdessä, että olen kuin olenkin saanut tarpeeksi kehitystä alakertaan jotta sinne lavalle kannattaa jo keväällä nousta. Tällä kertaa se kehitys ei kuitenkaan riittänyt vielä tämän pidemmälle, mutta saahan se toki pienen kilpailijan minussa miettimään, mihin vuoden-parin treeni riittäisi....?

Viime syksyn työnsarkaa, tässä oli kuukauden verran tahkottu jalkoja uuteen uskoon ja tulosta syntyi hitaasti mutta varmasti.

Minulta onkin kysytty, mitä seuraavaksi. Vieläkö kisaaminen innostaa, vai jäikö se vain yhden kerran kokeiluksi? Suurella ilolla vastaankin, että palo lajiin on muuttunut roihuksi, ja syvällä sisimmässäni riehuva tuli muistuttaa tällä hetkellä lähinnä metsäpaloa - ei pelkästään kisalavoille, vaan myös punttisalille. Nautin ihan uskomattoman paljon treenistä taas, vaikka itseasiassa oikeasti opin nauttimaan siitä jo dieetillä. Jokainen treeni vie minua eteenpäin, jokainen treeni on mahdollisuus parantaa, kehittyä, tehdä tulosta ja viedä sitä omaa pakettiaan eteenpäin. Se mitä peilistä näkyy, on kiinni minusta itsestäni ja nyt kun energiat alkaa tulla takaisin ja kroppa toipuu pikkuhiljaa dieetin jäljiltä, pääsen kehittymään vielä lisää niin urheilijana ja treenaajana, kuin ulkomuodoltanikin - onhan tämä kuitenkin laji, jossa ulkoinen estetiikka ratkaisee.

Treeneistä on tullut itsestäänselvyyksiä, enkä ole enää aikoihin miettinyt että "voi vee kun ei yhtään huvittaisi lähteä treenille", vaan salille lähtö on ollut jo pitkän aikaa tosi kivaa.

Olen sitä mieltä, että tämä on itseasiassa se tärkein asia minkä olen tämän kevään aikana saanut tai saavuttanut. Ilman tätä fiilistä en mielestäni voisi jatkaakaan, en voisi tehdä tätä täysillä enkä missään nimessä jatkaa kisaamista. Toki treenit ei ole ainoa asia joka tekee urheilijasta urheilijan. Ruokavalio, elämäntavat, valinnat jotka tukee sitä yhtä varttituntia kisalavalla vuoden-parin päästä tuntuu pieniltä ja mitättömiltä nyt, mutta on lopulta suuressa osassa siinä matkassa joka sinne lavalle on kuljettava. Meni pitkään, ennen kuin halusin valita niitä valintoja joita urheilija valitsee, mutta nyt se tuntuu helpolta ja itsestäänselvyydeltä. Kyse on omasta valinnasta ja sellaisesta elämäntavasta jota haluan elää ja josta nautin.

Tulevaisuudessani siis ehdottomasti häämöttää kisalavojen valot ja strassien säihke, ja lajina pysyy vielä Bikini Fitness. Seuraavia kisoja ei vielä kuitenkaan olla lyöty lukkoon; se riippuu täysin siitä, millaista tulosta saan tehtyä ja miten meidän ruokakunnan kisaajien kisakaudet saadaan sovitettua yhteen.

Näin lopuksi on kuitenkin tullut aika paljastaa pieni suuri salaisuus. Mun dieetillä oli vielä yksi tyyppi, joka auttoi mua mun matkalla, joka ajoi mua eteenpäin kuin ajokoira. Hätyytti, valoi uskoa, antoi vauhtia, tsemppasi... Ja hän oli, kukapa muukaan, kuin Cheek! Niin, se räppäri. Tai oikeastaan sen räppärin biisit. Mä en rehellisesti sanottuna ole koskaan kuunnellut räppiä, enkä varsinkaan suomalaista sellaista. Jotenkin kuitenkin tuo Cheekki sai puettua sanoiksi mun fiiliksiä ja tsempattua biiseillään aina silloin kun usko itseeni oli loppumassa, voimat vähissä tai mieli myllerryksessä. (Ehkä joskus paljastan mitä kuuntelin takahuoneessa juuri ennen lavalle nousua...)

Joskus apu tulee yllättävästä suunnasta, mutta se apu on otettava ilomielin vastaan! Annan siis Cheekille kunnian päättää tämän postauksen biisillä, josta osuvimman osan lisäsin vielä tuohon alle. Paremmin en voisi nykyisiä fiiliksiä sanoa! Kiitos Cheek! ;)

"Alusta loppuun, Alphasta Omegaan

Jos en antais kaikkee must ei ois antaman ollenkaan

En osaa pantata, sisällä palaa taas kovempaa.

Alpha Omega, Alpha Omega

Mä annan kaiken

kun enempää ei oo (ei oo)

tajuuksä kuka sun edessä seisoo

Alpha Omega, Alpha Omega

kovempi, parempi, nopeempi, vahvempi (ha)"

- Cheek

P.S. Muistathan muuten, että Snapchatissä elämääni ja arkeani pääset seuraamaan lähemmin ja reaaliajassa, kun klikkaat seurantaan käyttäjätunnuksen suviisohoo

I DID IT - Kisaraportti

Viikonlopun kisat on ohi ja minäkin olen vihdoin kotiutunut tietokoneen ääreen. On aika kertoa miten tuo viime viikonlopun Suuri Seikkailu oikein sujui!

Me lähdettiin reissuun perjantai-aamuna aika hyvissä ajoin, kun lento lähti viideltä aamulla. 

Saavuimme hotellille tosi aikaisin, mutta onneksi päästiin kirjautumaan hotelliin saman tien. Saimme siis jatkaa rauhassa vielä kesken jääneitä yöunia, ja onneksi pienestä kisatärinästä huolimatta sain nukuttua todella hyvin aina kisoihin saakka niin päikkäreillä kuin yöunillakin. Lepo onkin yksi tärkeimmistä asioista kropan ja mielen toimimisen kannalta, joten me todellakin otettiin iisisti tuolla reissulla! :D 

Nopea ja tehokas pieni salitreeni hotellin vieressä sijainneella pikkusalilla, ja nenä kohti ilmoittautumispaikkaa! Kun vihdoin sain sen kilpailija- kortin kaulaan, hommasta tuli todellista. Minä tein sen! Pääsin tänne asti, ja onnistuin tavoitteessani! Wow! Jo tuo oli saavutus, josta olin ylpeä - ja olen ylpeä meistä jokaisesta jotka sen saavutti. Kilpailijakortin. Sijoituksilla ei edes ole merkitystä, sillä se matka joka sinne kisapaikalle on kuljettu, on ollut kaikille pitkä ja kivinen.

Loppuilta meni lepäillessä, jalat kohti kattoa, tv:stä hyvänmielen ohjelmaa (mun tapauksessa ehdoton ykkönen oli Gilmoren tytöt) ja välillä valmentaja hieroi jalkoja ja edesauttoi nesteen liikkumista kropassa. Ahh, kyllä tällä tytöllä oli mukavat oltavat! :D 

Lauantai-aamuna otin suuntiman kohti Nina Tannerin suihkurusketusta, jossa sitten hengailtiin muiden kisaajien kanssa ilman vaatteita ja kuivateltiin väriä tuulettimien ja hiustenkuivaajien avulla. Nauru oli herkässä, ja tunnelma oli yllättävän rento siihen nähden, miten absurdi tilanne se oli... 

Rusketuksen jälkeen sitten palasin hotellille, jonne ihana tuttavani, meikkaaja-maskeeraaja ja kampaaja Annimaria Ärjä tuli taiteilemaan musta kauniin laittamalla meikit ja hiukset ojennukseen. Olin onnekas, että saatiin Annimaria hoitamaan tämä osuus, luotin häneen täysin sillä jo puolesta lauseesta hän ymmärsi mitä halusin ja millainen visio minulla oli. Stressaaminen oli siis käytännössä mahdotonta, joten sain pysyä rauhallisena ja hyväntuulisena aina kisapaikalle lähtöön saakka. :) 

Valmentajan kanssa pidettiin mieliala korkealla ja rentona myös kisapaikalla, välillä vähän välipalaa ja pientä hassuttelua, tsemppimusiikkeja (ja ehkä pieniä tanssimuuvsseja musiikin tahtiin) ja siinäpä se aika kuluikin huomaamatta ja tulikin aika nousta lavalle. 

Nautin niin paljon lavalla olosta, siitä että sain kokea sen mistä oltiin vain puhuttu viimeinen puoli vuotta. Vihdoin näin sen itsekin. Sain todella arvokasta kokemusta, ja ymmärsin vihdoin mitä varten mitäkin oli tehty. Sain olla lavalla ylpeänä siitä mitä sinne vein, ja juhlin mielessäni sitä, että pääsin sinne. Minun lavalle- projektini ei ollut niin pitkäaikainen, kuin monella muulla tytöllä jotka ovat valmistautuneet kisoihin määrätietoisesti vuosia. Minä aloitin määrätietoisen kisaprojektini vasta viime syksynä kun päätin vihdoin lähteä kokeilemaan omia rajojani tänä keväänä. Tiesin, että kiire tulee ja minulla tuli paljon kirittävää kevättä varten, mutta päätin silti yrittää - en sijoitusta, vaan kokemusta. Ja sitä todella sain! 

Sain myös sijoituksen, sillä lauantain Bikini Fitness Beginners -163cm sarjassa sijoituin kolmanneksi!!! 

Lauantaina yritin sitten lepäillä ja rauhoittua, jotta sunnuntaina jaksaisin tehdä saman kierroksen uudestaan. Puhelin tulvi onnitteluja ja kannustuksia, ja olin todella onnellinen jokaisesta viestistä ja tsemppauksesta! Ihana miten moni muisti ja eli mukana! <3 Kuitenkin ajatukset olivat jo sunnuntain puolella. Miten parantaa, mitä muuttaa, mitä tehdä samalla tavalla? Mikä meni hyvin, mitä tehdä toisin....? Nuo kysymykset pyörivät päässä pitkin yötä, sillä tiesin ettei sunnuntaina päästä helpolla askeltakaan.

Sunnuntain kisoista Bikini Fitness yleisessä -160cm sarjassa en enää päässyt vertailujen jälkeen finaaliin, mutta selviydyin alkukarsinnoista viidentoista parhaan tytön joukkoon ja lopulta sijoituin 12. sijalle. Samlla sain jotain paljon sijoitustakin tärkeämpää; kokemusta lavalla olosta. Nyt tiedän, että tuohon kisaan ei todellakaan lähdetä takki auki, vaan töitä on tehtävä valtavasti, jos haluaa pärjätä! Nyt vasta ymmärrän kuinka paljon se vaatiikaan töitä, siihen ei tosiaan riitä puoli vuotta tai edes vuosi treeniä ja muutama posetreeni. Se vaatii niin paljon enemmän! Onnekseni nyt näin sen, mitä se vaatii ja tiedän nyt, mitä minun pitää tehdä. Olen valmis tekemään kaiken sen, ja olen todella onnellinen siitä, että nyt minulla on suunta selvillä. Tiedän mihin suuntaan tulen viemään omaa tekemistäni, eikä minua pysäytä enää mikään! 

Sunnuntain kisojen jälkeen olin onnellinen saamastani kokemuksesta, sillä se oli juuri sitä mitä lähdin hakemaan. En olisi voinut tehdä mitään paremmin, vaan sillä tasolla millä olin, tein parhaani. Olen ylpeä ja onnellinen siitä, ja erityisesti siitä että nyt pystyn tekemään töitä määrätietoisesti ottaen vähemmän harha-askeleita matkallani. Nyt suunta on selvillä.

Minulla on valtava määrä ihmisiä joille olen kiitoksen velkaa, joita olen jo kiittänyt ja joita en voi koskaan kiittää tarpeeksi kaikesta siitä avusta, tuesta ja rakkaudesta jota olen tällä matkalla saanut. Nyt kuitenkin haluan kiittää erityisesti herraa nimeltä Juhani Don Herranen, Mr. Olympia- kilpailija, joka sanoi minulle viime syksynä sanat joita en ole unohtanut: "Täytyy harjoitella kisaamista, täytyy harjoitella voittamista. Niitä ei voi harjoitella muuta kuin kisaamalla, eikä voi osata voittaa ilman harjoittelua." 

Cheers! <3 

Kaksi viikkoa kisoihin!

Heippa!

Long time no see, hiljaiseloa täällä blogin puolella on riittänyt, mutta toivottavasti olet seurannut matkaani tuolla SoMen puolella; Instagramissa nimellä ididit_suvi ja Facebookissa I did it- sivulla. Sinne on helpompaa lisätä nopeita käänteitä ja kuulumisia juuri sillä hetkellä, kun ne tulee mieleen. Puolen tunninkaan kuluttua en muistaisi niitä enää jotta voisin kirjoittaa niistä blogiin, joten nopeat ratkaisut ovat nyt aika pop. :D Nyt kun kerrankin on aikaa istahtaa sohvalle aamukahvin kanssa, päätin kirjoittaa nyt blogiinkin!

Dieetti ja fiilikset

Dieetti on ollut tosi mielenkiintoinen ja hieno matka itseeni sekä oman kehon ja mielen muutoksiin. Pieniä hajoamisia ja epätoivon ja väsymyksen hetkiä lukuunottamatta kaikki on mennyt jopa hämmentävän hyvin. Olen kuitenkin myös polkenut kuntopyörällä ja samaan aikaan itkenyt ääneen turhautumistani herkkuhimoihin. Olen epäröinyt, sortunut ja ennen kaikkea turhautunut itseeni ja mielitekoihin, aikaan, kroppaan, väsymykseen, you name it. Kaikki nää perus dieettihaasteet on kyllä käyty läpi! :D Totta kai fiilikset on välillä olleet aika paskat eikä mulla ole mitään syytä olla myöntämättä sitä. Olisi tyhmää kuvitella tai selittää että kisadieetti olisi koko ajan hymyä ja auringonpaistetta. Oma mieli on kuitenkin juuri se joka haastaa enemmän kuin mikään muu. Fyysisen väsymyksen ja nälän kanssa pystyy elämään mutta jos mieli on maassa, on todella vaikeaa jaksaa hymyillä vaikka kuinka yrittää. Asenne on ollut siis se kaikkein ratkaisevimmassa osassa tämän dieetin onnistumisessa! 

Näistä kaikista haasteista huolimatta mun ensimmäinen kisadieetti on mennyt paremmin kuin olin koskaan uskaltanut edes toivoa. Olen saanut pidettyä mielen pääsääntöisesti kuitenkin tosi hyvänä, stressitasot alhaalla ja oon saavuttanut (varmaan siksi, että olen oikeasti vain niin väsynyt) sellaisen kummallisen zen- tilan, että mikään ei oikein hetkauta. Stressierkistä on tullut zen-patsas joka vain hymistelee, että "jaaaaaa, eiköhän kaikki tässä vielä järjesty, alanpa järjestelemään, ei ongelmaa." :D (Mahtava fiilis, olisipa tää pysyvä muutos!!) Kunto on mennyt todella hyvin eteenpäin, ja poset alkaa loksahtelemaan kohdilleen. Esiintyminen ja lavalle meno ei stressaa (zen- patsas täällä hei) vaan odotan sitä mielenkiinnolla. Oon saanut nukuttua, kroppa on toiminut eikä ole pahemmin kiukutellut. 

Olin valmistautunut paljon pahempaan, joten varmaan siksi tää ei ole sitten tuntunutkaan niin pahalta. Dieetin eteneminen menee niin pikkuhiljaa, että ehdin tottua muutoksiin olotiloissa aika nopeasti. Pari päivää ihmettelen kuinka paskalta tuntuu kun nälkä lisääntyy tai jalka painaa, sitten siihen tottuu ja töitä tehdään entistä kovempaa, eikä siinä sen kummempaa ole. Olen pääsääntöisesti pysynyt hyvällä tuulella, ja oon onnistunut mielestäni tosi hyvin pitämään sen positiivisen meiningin yllä, joka auttaa jaksamaan niiden pienten epätoivon hetkienkin yli. Ei se haittaa, vaikka välillä väsyykin. Se on normaalia! Siitä mennään vain eteenpän, ja mielellään vieläpä hymyillen. Hymy ei ole päässyt hyytymään vieläkään kuin hetkittäin, joten olen tosi iloinen ja tyytyväinen siitä miten hyvin tää dieetti on loppujen lopuksi oikeasti mennyt! :) 

Tavoitteita

Debyyttikisaa ei mielestäni tarvitse stressata niin paljon, kun paineita ei oikeastaan vielä mistään ole. (Zennnnnn....) Lähden katsomaan mitä tapahtuu kun sinne lavalle mennään, ja näytän mitä olen saanut aikaiseksi. En välitä muista kilpailijoista, en tuomareista enkä yleisöstä. Olen menossa näyttämään oman parhaani, jonka eteen teen töitä. Kyseessä on kilpailu, mutta voin mennä tekemään vain oman parhaani ja keskityn nyt siihen. Haluan nauttia uudesta, hienosta kokemuksesta ja ottaa oppia tulevaan. Tavoitteena on ennen kaikkea tehdä paras mahdollinen kunto ja esiintyä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta kaikki muu on plussaa. Kaikki muutkin kisaajat tulevat sinne antamaan parhaansa, ja se miten kahden viikon päästä tuomarit meidät arvostelevat, riippuu siitä miltä se rivistö tuomareiden silmiin sinä päivänä näyttää. Millainen esteettinen muoto, esiintyminen, lookki ja kokonaisuus miellyttää eniten juuri siinä rivissä, juuri niiden lavalla olevien tyttöjen kesken. Siihen ei itse voi vaikuttaa muuten kuin tekemällä se oma parhaansa, eikä sitä tarvitse stressata. (Huomatkaa nyt tää mahtava zen- meininki! Ihanaa!) Siksi menestys tai ei-menestys on vain yksi osatekijä tällä matkalla. Tottakai, olisi mahtavaa menestyä kisoissa hyvin muttei se ole itseisarvo siihen miksi teen tämän matkan. Pokaali kädessä näyttäisin varmasti hyvältä, mutta oon saanut jo nyt niin monta henkistä voittoa itsestäni, että mielikuvituspokaalit on jo rivissä mun mielikuvitustakan reunalla! :D 

Kondiskuvia matkan varrelta

Kondiskuvia matkan varrelta

Kondiskuvia matkan varrelta

Haaveita

Aivan käsittämättömän suuria tunteita nykyään herättää kisojen sijaan ruoka. Herkut, jos ihan tarkkoja ollaan. Hyvin epätyypillisesti sekä minulle, että fitness- elämäntavalle olen haaveillut muunmuassa suklaakermakakuista (Googlen kuvahaku lauloi keskellä yötä kun heräsin enkä saanut hetkeen unta), kinderkakuista, tuulihatuista, jäätelöistä, voitaikinaleivonnaisista.... Uunimakkaroista, pizzasta, jäätelöstä, suklaasta, jäätelöstä, sanoinko jo jäätelöstä, entä mainitsinko jo suklaan? Uunilohi, bataattiranskalaiset ja -muussi, kermapasta, fetasalaatti, hedelmät, tonnikalasalaatti (joo, häh?) on mielessä toooosi paljon! Itseasiassa haaveissa on myös se mun ihana off- kauden monipuolinen ruokavalio, jonka kanssa olo oli niin hyvä ettei herkkuja tehnyt edes mieli kun sain syödä niin kivoja ruokia muutenkin ja sekä kroppa että pää pysyi tyytyväisenä ja onnellisena. Odotan jo, että pääsen syömään ja treenaamaan taas entistä lujempaa. Elämä jatkuu kisojen jälkeenkin, joten pikkuhiljaa mieli alkaa jo jatkaa matkaa sinne kisojen jälkeiseen elämään. Muutenkin kuin herkkujen myötä. :D 

Kiitos

Mikään tästä dieetistä ei olisi sujunut näin hyvin ja helposti ilman mun ympärillä olevia ihmisiä, jotka ovat auttaneet mua eteenpäin kaikki omalta osaltaan enemmän kuin osaavat varmasti arvatakkaan. 

Junnu, sekä valmentajana että puolisona rohkaiseva ja eteenpäin työntävä voima joka valaa uskoa ja tsemppaa silloinkin kun siipi on painunut maahan. Junnu kuuntelee, tsekkaa poset ja ymmärtää aivan loputtomalla kärsivällisyydellä. Opastaa, antaa ohjeita ja neuvoja ja taas tsemppaa vähän lisää. En jaksaisi hymyillä ilman mun valkkua, joka on tehnyt ihan uskomattoman hyvää työtä tämän kaiken eteen! Parisuhdekaan ei kuulemma vielä ole katkolla tämän dieetin takia, joten aika hemmetin hyvin pyyhkii! ;) 

Annika, tuo mun maailman paras posevalkkuni ja ystävä joka rohkaisee, mutta myös korjaa, arvioi ja ohjaa. Annikan opeilla marraskuussa aloitetut posetreenit alkaa kantaa hedelmää ja täytyy sanoa, ettei parempaa valkkua olisi voinut edes haaveilla saamaan mun kropasta sen kaikki esteettinen potentiaali esiin. Bikini fitness on minun mielestäni esteettisesti todella kaunis laji; naisellinen, jäntevä ja kaunis vartalo esitetään kauniina, sulavalinjaisena ja soljuvana, itsevarmana ja hymyilevänä. Show- elementti on todella suuressa osassa tässä lajissa, ja Annikan kanssa ollaan alettu saamaan minunkin kropasta esiin se sulavuus ja virtaviivaisuus joka toivottavasti tulee naisellisella tavalla esiin. :) 

Ystävät, tuttavat ja kaverit, äiti ja isä ja muut läheiset. Te kaikki, jotka tsemppaatte livenä tai SoMessa, rohkaisette, seuraatte ja toivotatte niitä tsemppejä. Teillä on väliä, ilman teidän tsemppejä olo olis todella yksinäinen. Tää matka on tehtävä yksin, mutta en tunne olevani yksin. Kiitos siitä. Arvostan ihan uskomattoman paljon jokaista tsemppausta! <3 

Seuraavat kaksi viikkoa kiristetään vauhtia, keskityn olennaiseen ja nautin matkasta. Loppu häämöttää jo silmissä. Pysy mukana loppuun saakka, SoMe laulaa nyt Instan ja Fabon lisäksi myös Snapchatissä jota yritän opetella nyt käyttämään nimellä suviisohoo. Loppuajasta varmasti kaikki kanavat hiljenee ainakin suurimmaksi osaksi, sillä mitä lähemmäksi h- hetki tulee, sitä enemmän aion keskittyä olennaiseen. Siihen asti yritän pitää sinut ajan tasalla, joten pysy kyydissä! 

Nyt mennään, BOOM!

Kuukausi kisoihin

Heippa!

Oon puolivahingossa pitänyt vähän taukoa näistä blogijutuista; osaksi siksi, että dieettaaminen on oikeasti aika tylsää eikä siitä ole paljoa kerrottavaa, mutta hirveästi muutakaan asiaa mulla nyt ei ole ollut kun fokus on jo kuukauden päässä olevissa kisoissa niin voimakkaasti. Kerron kuitenkin tänään nyt mun arjesta, siitä millaista mun kisoihin valmistautuminen on ollut.

Olen siinä mielessä onnekas, että oon pystynyt panostamaan suhteellisen paljon näihin kisavalmisteluihin. Viimeiset pari kuukautta olen tehnyt keikkaa joka toinen viikko ja joka toisella viikolla olen keskittynyt yksinomaan treeniin, syömiseen ja kisavalmisteluihin. Tänään kirjoittelen Leviltä, jossa nyt teen keikkaa sunnuntaihin asti ja maanantaina lähden taas kotia kohti. Seuraava (ja viimeinen ennen kisoja) keikkareissu on sitten kahden viikon päästä, jolloin olen Seinäjoella viikon verran viihdyttämässä bilekansaa. Reissuilla mennään kuitenkin aivan normaalisti dieettiruuilla ja treeneillä, eikä yhtäkään treeniä ole jäänyt väliin tämän dieetin aikana ellei sitä yhtä flunssaviikkoa lasketa.

Tässä se pähkinänkuoressa onkin, mun dieettielämä. Hiukset, meikit, rusketukset, bikinit, poseeraukset, hieronnat, treenit ja syöminen täyttää mun arjen sitten noilla "kotiviikoilla", sekä tietysti se nälkä. Nälästä on löytynyt ihan uusia puolia nyt, kun musta on tullut todella, siis to-del-la hajamielinen siksi ettei aivot saa enää rasvaa, ja välillä on oikeasti vähän tyhmä olo. Lisäksi olen kuulemma vähän jyrkempi mielipiteissäni ja reaktioissani kuin normaalisti, ja jopa tämä hölösuukin on alkanut hiljentyä kun mieli alkaa fokusoitua Kultsan lavaa kohti. Ihmeen hyvällä tuulella olen kuitenkin edelleen, ja alan löytämään itsestäni jopa vähän perverssin masokistin alun kun myhäilen tyytyväisenä tuntiessani nälkää - se kun tarkoittaa sitä että kunto menee eteenpäin! ;)

Tuo hajamielisyys vaikuttaisi olevan myös yksi hyvä syy sille, miksi blogikirjoituksen tekeminen on ollut nyt prioriteettilistan loppupuolella. On tosi ärsyttävää yrittää kirjoittaa vähänkään pidempää tekstiä kun unohtelee jatkuvasti mitä oli aikonut seuraavaksi sanoa, ja siksi tähän menee tosi paljon aikaa että saa järkevähkön kokonaisuuden aikaan. :D

Mutta homma menee eteenpäin, kunto menee eteenpäin (pienistä epäilyksen ja epätoivon hetkistä huolimatta) ja loppujen lopuksi ajateltuna aika vaivattomastikin vielä. Tähän saakka olen tehnyt neljä treeniä viikossa, ja jokaisen treenin jälkeen olen tehnyt puolen tunnin aerobisen. Treenejä ja varsinkin aerobisia ollaan pyritty tehostamaan koko ajan laadultaan järkevämmiksi ja paremmiksi niin, että progressiota ollaan saatu pidettyä yllä koko ajan. Ensi viikolla aerobisia kuitenkin jo lisätään ja otetaan ns. loppukiri kun viikkoja viimeistelyviikolle on enää vain neljä. Nyt ei enää pidätellä yhtään vaan katsotaan mihin muijasta on.

Tankkausaterian jälkeisenä päivänä sai tykittää jalkoja

Mun uus paras kaveri. Porraskone vie mehut naisesta kuin naisesta! Ihanan kamalaa.

Tiimitakit Team Classic Gymille tarjosi ProLogo, ja tää on ihan super siisti!! Edessä tiimi ja oma nimi, takana tiimin lisäksi oma sarja kirjailtuna! Ihanuus!! <3 

Tässä vaiheessa on ihan pakko kiittää kaikkia jotka on mulle tsemppejä toivotellut tässä matkan aikana, teidän tsemppaukset lämmittää ihan älyttömästi mieltä ja antaa voimaa jaksaa silloinkin kun tassu tuntuisi painavalta. Kerron mahdollisuuksien mukaan kuulumisia tältä loppumatkalta, mutta parhaiten pääset kurkkaamaan mun kisavalmisteluihin Instagramin puolelta jonne lupaan yrittää postailla enemmän kuulumisia. :)

Aurinkoisia kevätpäiviä toivottaa dieetti-Suvi! <3